Kuinka oppia kantapään kautta

Yllättävänä juonenkäänteenä minun näyttötyöni tulee olemaan matkapäiväkirja, jota teen yhdessä Sennin kanssa. Näin ei tosiaankaan ollut tarkoitus käydä, mutta saimme tietää, että näytön arviointi tulee olemaan parin viikon sisällä, joten jotain näytettävää täytyy olla siihen mennessä valmiina. Minulla oli sellainen käsitys, että saamme tehdä näyttötyötämme koko tämän ajan mitä olemme Irlannissa, mutta se oli ilmeisesti virheellinen käsitys. Mietin, miksi tämä informaatio ei ole kulkeutunut korviimme aikaisemmin.

Joka tapauksessa tämä kyseinen juonenkäänne tarkoittaa sitä, että työn portfolio on tämä blogi, joten aion perehtyä matkapäiväkirjan tekemisen eri vaiheisiin syvemmin, sekä kirjoittaa ylös omia mietteitä tästä projektista.

Koko juttu on samaan aikaan pettymys ja helpotus. Pettymys siksi, koska en ajatellut projektia aloittaessa, että siitä tulee näyttötyöni, joten en lähestynyt sitä samalla tavalla kuin olisin lähestynyt näyttötyötä. (En olisi piirtänyt vessanpönttöjä.) Tämä tarkoittaa myös sitä, että minulla ja Sennillä on yhteinen näyttötyö, mikä on outoa. Helpottunut taas olen siksi, että olemme saaneet projektin melkein päätökseen, ja edessä on enää viimeistelyvaihe. Nyt ei myöskään tarvitse stressata sen päättämisestä, mitä aion tehdä lopputyökseni.

Ensimmäisellä viikolla aihetta oli aluksi hieman vaikea keksiä, koska kehotus projektin tekemiseen tuli niin yllättäen, emmekä olleet valmistautuneet siihen. Aiheen selvittyä siihen perehtyminen oli silti varsin vaivatonta, koska kaikki, mitä työhön tulisi, näkyi ympärillämme. Tarvitsi vain ajatella, keskustella, ja pukea yhteiset mietteet sanoiksi ja kuviksi.

Koska projekti on yhteinen, jaoimme tehtäviä, ja joillakin osa-alueilla toinen meistä on näytellyt suurempaa osaa kuin toinen. Esimerkiksi minä kirjoitin suurimman osan teksteistä, vaikka lopullinen kieliasun tarkistus olikin Sennin vastuulla. Senni taas ompeli kirjan etu- ja takakannen kiinni toisiinsa, mikä oli aivan oma lukunsa.

Pyrimme molemmat piirtämään joka sivulle yhden kuvan, mutta sekin vaihtelee hieman. Yhdellä sivulla on vain Sennin piirustus, kun taas toisella sivulla on kaksi minun piirrustustani. Piirsimme kuvia pari viikkoa omaa tahtiamme, joskin Sennin tehdessä monta päivää linoa minä kirjoitin edellä mainitut tekstit.

Hyvin pieni luonnos.

Hyvin pienen luonnoksen pohjalta piirretty ja maalattu  paljon suurempi kuva.

Piirtämisvaihe oli melko hidastempoinen jakso, ja siksi tuntuikin, että vasta kirjansitomisvaiheessa aloimme tosissamme tehdä tätä projektia. Kävimme ostamassa kangasta kansia varten, minkä taisin jo mainita jossain edellisessä blogitekstissä. Koululta saimme cardboardia kansiksi ja paksua valkoista paperia sivuiksi. Mittaukset oli tehtävä tarkasti, koska jos sivujen koko heittelee parillakin millillä, kirja ei valmiina näytä niin viimeistellyltä.

Kankaan liimaamisessa kansiin meillä tuli ensimmäiset ongelmat, joiden ratkaisua piti miettiä pitempään. Erittäin haisevaa liimaa, jota käytimme, täytyi levittää täsmälleen oikea määrä, ettei se menisi kankaasta läpi. Se ei tietysti onnistunut, ja kansiin jäi tummempia ja selvästi erottuvia läikkiä. Kun liima kuivui, minä keksin, että sen voi raaputtaa pois ilman, että tummasta kohdasta jää jälkeäkään. Tämäkään ei tosin ratkaissut ongelmaa täysin, koska raaputtaessa kankaaseen jäi vaaleampia kohtia, jotka erottuivat yhtä hyvin kuin aikaisemmat tummat kohdat. Ongelman selvittämiseksi meidän piti keksiä keino, jolla peittää nämä läikät. Meille ehdotettiin muun muassa yhtä liimakerrosta kansien päälle, mutta kokeillessamme sitä koepalalle, idea ei näyttänyt hyvältä. Senni ehdotti uusien kankaiden ostamista, mutta minä en lämmennyt asialle, koska minua olisi kuitenkin jäänyt harmittamaan ensimmäisten kankaiden (ja rahan) hukkaanmeno. Itse ehdotin jonkinlaisen kuvakollaasin tai kangaspalojen tekemistä kansiin, mutta se idea ei taas miellyttänyt Senniä. Lopuksi päätimme molemmat piirtää yhdet A4-kokoiset kuvat kansiin. Ne eivät peitä kaikkia jälkiä, mutta vievät huomion pois niistä.

Materiaalit. Valokuva kannen päällä on rekvisiittaa. Kannesta näkee selvästi
vaaleammat kohdat.

Liiman kanssa oli muitakin ongelmia. Se sai ensimmäisen sivun kupruilemaan ikävästi, kun olimme liimanneet kuvat sivulle. Tässä vaiheessa huomasimme, kuinka kätevä on kaksipuolinen teippi, ja kävimme ostamassa sitä kaupasta. Jälkiviisaana voin todeta, että olisi kannattanut käyttää kaksipuolista teippiä myös kansiin.

Kansien ompelun luulisi olevan helppo juttu. Se oli kaikkea muuta. Meillä meni kokonainen päivä opetellessamme parhaita tapoja ommella, pistäessämme reikiä pahviin ja katkoessamme neuloja. (Tosin neuloja katkesi vain yksi ja sen katkaisin minä. Siitä voi päätellä, miksi Senni hoiti ompelemisen melkein kokonaan itse.) Langan kulkua rei'issä ja kansien välissä oli jostain syystä hankala hahmottaa, joten jo pitkälle viety alku jouduttiin purkamaan ainakin viisi kertaa. Paksun neulan ja langan pujottaminen samasta reiästä kolme kertaa oli myös hidasta.

Näin ommellaan.

Tällainen siitä tuli.

Matkapäiväkirjaa tehdessä olen oppinut monia asioita, suurimmaksi osaksi valitettavasti kantapään kautta. Virheistä kuitenkin kirjaimellisesti oppii, eikä seuraavalla kerralla tule tehtyä samoja virheitä.

Tällaisen projektin tekeminen ja sen ohessa syvällinen pohdiskelu tämän maan kulttuurista ja arkipäiväisistä asioista avartaa katsetta enemmän, kuin jos oleskelisi täällä miettimättä sen kummempia. Matkapäiväkirjan tekeminen on ollut tähän asti suurimman osan ajasta kiinnostavaa. On hienoa, että olen päässyt tekemään tätä projektia, koska en olisi itse keksinyt tätä ideaa. Kiitos ja kumarrus opettajalle, joka tämän idean aivoihimme istutti.

Viimeistelemme työn maanantaina, ja tiistaina viemme työn arvioitavaksi yhdelle Irlannin opettajistamme. Suomen opettaja arvioi työn myöhemmin.

Kun tämä projekti on saatu päätökseen, voin siis keskittyä täysin vapaasti omiin töihin. Odotan innolla esimerkiksi huomista, jolloin isäntäperheen isoäiti vie meidät päiväretkelle Connemaraan. Minulla ei ole pienintäkään aikomusta unohtaa ottaa vesivärejä mukaan sille reissulle.

St Nicholas Collegiate Church.

Jättiläinen ja pyykkipäivä

Nyt matkapäiväkirjaprojektin tekeminen ei tunnu enää niin toivottomalta, sillä saimme osallistua pienimuotoiselle kirjansidontakurssille, ja työvaiheet ovat tuoreessa muistissa. Viime viikolla sainkin paljon aikaan. Kirjoitin melkein jokaiselle sivulle lyhyen tekstin englanniksi, missä meni muutama päivä, vaikka tekstiä ei kokonaisuudessaan ollut paljon. Yhden A3-paperin täyteen kirjoittaminen englanniksi on hyvää harjoittelua kielen puhumista varten.

Jättiläis-Sennin käsi murskaa.

Emännän mother-in-law vei meidät neljä suomalaista tyttöä viime keskiviikkona katsomaan perinteistä irlantilaista tanssia. Vanhemmista ihmisistä koostuva ryhmä oli kokoontunut erääseen keskellä maaseutua olevaan pubiin, jonne meille oli katettu myös teetarjoilu. Suurin osa näistä erittäin mukavan oloisista henkilöistä puhui äidinkielenään iiriä, eivätkä muutamat ymmärtäneet lainkaan englantia. Opimme Sennin kanssa jopa kolme sanaa iiriksi: tervehdyksen, hyvästelyt ja kiitoksen.

Irish Dance. Kengät kopisivat.

Lauantaina meillä oli tapaaminen Galwayssa oleskelevien suomalaisopiskelijoiden sekä meidän luokalla olevien henkilöiden kanssa, jotka olivat käyneet tänä keväänä vuorostaan Suomessa. Odotin innolla, että pääsen juttelemaan luokkalaisten kanssa kunnolla, koska koulussa on aina niin kiire, ettei siellä ehdi oikein tutustua kunnolla. Eräs tyttö sanoikin illan aikana, että hän on halunnut jutella meille enemmän koulussa, mutta ei ole ehtinyt kiireisen aikataulun vuoksi. Nyt kun olemme tutustuneet heihin paremmin koulun ulkopuolella, on varmasti helpompi jutella heille koulussa. Sääli vain, että muutaman päivän päästä meillä alkaa itsenäisen työskentelyn aika, jolloin emme todennäköisesti tule olemaan koulussa kovin usein. Uskon silti, että tapaamme näitä ihmisiä vielä näiden jäljellä olevien neljän viikon aikana.

Jäätelökakun päällä oli sunnuntaina kaksikymmentä lyhyttä ja värikästä kynttilää, jotka puhalsin synttäreideni kunniaksi. En tiedä miksi en ole tehnyt niin melkein kymmeneen vuoteen, vaikka se on niin hauskaa!

Tadaa!

Tänään koulussa ihmisistä saattoi näyttää, että minä ja Senni vihdoinkin näytämme tekevän jotain oikeaa työtä. Aloitimme nimittäin sitomaan kirjaa projektimme tallentamista varten, ja kesken päivän kävimme jopa ostamassa keskustasta kangasta kansia varten. Oli mukavaa saada tehdä käsillä jotain muutakin kuin vain pidellä kynää tai sivellintä.

Isäntäperheen Suzie.

Pyykkipäivä.

Ihmisiä näkyi uiskentelevan

Kesä on saapunut keskuuteemme!

Tässä kuvassa on voikukkia.

Galwayssa kaikki ovat ottaneet ilon irti ja haahuilleet t-paidoissa ja shortseissa syöden jäätelöä. Mekin ostimme kotimatkalla pehmikset. Ostin myös lämpimän päivän kunniaksi aidon Aransaarten villapaidan kauppakadulta. Mukavan pistelevä se on, mutta taidan jättää sen käyttämisen viileämpään päivään.

Aurinko paistaa ja koko viikoksi on luvattu 15-17 astetta lämpöä. Majapaikassakaan ei ole enää muutamaan päivään ollut kylmät lattiat.

Satamassa oli delfiinejä tänään, mutta ne olivat jo häipyneet kun saavuimme paikan päälle (olimmekohan edes oikeassa paikassa). Delfiinien sijasta meressä uiskenteli joutsenia. Myös ihmisiä näkyi uiskentelevan ja olisi tehnyt itselläkin mieli mennä virkistäytymään.

Tässä kuvassa on punainen tulppaani.

Törmäsimme tänään taas kahteen uuteen suomalaiseen tyttöön. Mistä näitä suomalaisia oikein tulee? He majoittuvat tällä hetkellä muualla, mutta tulevat muutaman viikon päästä oleilemaan tänne Spiddaliin isäntäperheen luokse.

Koulussa kirjoitin kuudelle matkapäiväkirjan sivulle englanniksi pitkät tekstit, jotka Senni myöhemmin korjasi. Yksi maalauskin siinä sivussa valmistui.

Tässä kuvassa oleva kukka ei ainakaan ole päivänkakkara.

Hiljaisuus, iltapalaksi kermavaahtoa

Tänään emäntä toi meille lämmintä keittoa.

Keitto oli erittäin tervetullutta, sillä minä ja Senni olemme kummatkin olleet muutaman viime päivän ajan flunssan uhreja. Emme olleet tänään koulussa ja eilisenkin suunnitelmat jouduttiin perumaan. Olimme silti Aransaarilla perjantaina ja lauantaina, ja se oli mahtava reissu!

Perinteinen irlantilainen talo Spiddalin keskustassa.

Bussi nappasi meidät kyytiin Spiddalin keskustasta ja vei vielä edemmäs lännemmässä sijaitsevaan kylään, josta lautat Aransaarille lähtevät, ja josta näkyy vuoret. Lautalla kesti noin puoli tuntia viedä meidät Kilronaniin, joka on suurimman saaren pääkylä. Harhailimme hetken etsiessämme B&B -majataloa, siitä huolimatta, että kylä on erittäin pieni ja luulisi kaiken sieltä löytyvän helposti. Kun olimme levittäytyneet huoneeseemme, lähdimme metsästämään ruokaa, koska olimme unohtaneet ottaa eväät mukaan. Kello oli kuitenkin jo sen verran, että kylän ainoa ruokakauppa ei ollut enää auki, ja koska sopivasti löysimme muutaman kymmenen metrin päässä majatalosta oikein irlantilaisen pubin kutsuvasti ovet auki, menimme syömään iltapalaa sinne. Niin myöhään ei tehnyt enää mieli mitään suurempaa ateriaa, joten otimme kaakaot ja söimme iltapalaksi erittäin makeaa brownieta suurella määrällä suklaakastiketta ja kermavaahtoa. Paikassa soi perinteinen irlantilainen musiikki ja siellä oli muun muassa eräs perhekunta kolmine sukupolvineen illallistamassa. Tunnelma oli varsin mukava ja kodikas.

Kirkon rauniot Kilronanissa.

Oli jo pimeää kun lähdimme pois, eikä ulkona liikkunut ketään. Siinä vaiheessa huomasi, miten hiljaista Aransaarilla oli. Jos kuunteli tarkasti, kuuli meren äänen kaukaa, ja välillä tuuli humisi. Ei kuitenkaan kuulunut mitään ihmisen tuottamaa meteliä, mikä oli hienoa. Se kokemus jäi mieleen vahvasti: pimeää ja hiljaista joka puolella, muutama oranssi lamppu siellä täällä, ja jos kulki lähemmäs pubin avonaista ovea pystyi kuulla musiikin ja ihmiset vaimeasti.

Seuraavana aamuna olo enteili jo tulevaa flunssaa, mutta kun kerran tänne asti oli tultu ja vain lauantai olisi aikaa tutustua saareen, päätimme selvitä. Aamupalalla tervehdimme muita majatalon vieraita englanniksi, ennen kuin tajusimme kahden tytön puhuvan suomea. Suomalaisia ei pääse näköjään pakoon. Full Irish Breakfastin (joka oli mielettömän hyvää) ja Ibumaxin voimalla vuokrasimme pyörät ja lähdimme kiertämään saarta. Edellisinä päivinä oli satanut, mutta lauantain sää oli mitä mainioin ja aurinkoisin. Ajoimme pitkin maantietä, jonka varrella vuorottelivat talot ja kiviaitojen reunustamat pellot. Vuotavaa nenää piti pysähtyä niistämään turhan usein, mutta siitäkin selvittiin.

Tässä on pyörä.

Hevoskärryjä näkyi.

Suosittelen muuten maalausvälineiden unohtamista merenlahden toiselle puolelle, jos haluaa katsella kateellisena kun kaveri maalaa hienoja maisemia retkellä, joka nimettiin maalausretkeksi. Minun maalausretkeni muuttuikin valokuvaus- ja piikkuruiseen-luonnoslehtiöön-piirtämis-retkeksi.

Lähikuva keltakukkaisesta pensaasta, jota Irlannissa kasvaa joka puolella.

Päämääränä oli Dún Aonghasa, vanhan linnoituksen rauniot jyrkänteen reunalla. Sinne lopulta saavuttuamme saimme tietää, että paikkaan päästäkseen täytyy maksaa pääsymaksu. Opiskelijoilta maksu oli kuitenkin vain kaksi euroa, joten ei ollut mitään ideaa kääntyä siinä vaiheessa takaisin. Kiipesimme kivikkoista rinnettä noin kilometrin ja pääsimme lopulta korkeanpaikankammoisen ihmisen painajaiseen. Mikähän siinä viehättää, kun pitää itsensä aina tunkea niihin paikkoihin, joissa pelottaa eniten? En osaa sanoa, kuinka monen sadan metrin äkkijyrkkä pudotus mereen oli, mutta pitkä se oli. Teki pahaa katsoa alas, ja silti me istahdimme syömään eväitä jyrkänteen viereen. Senni maalasi ja minä piirsin. Ja huolimatta epämukavasta tunteesta, se oli silti kummallisella tavalla hauskaa. En silti mennyt roikottamaan jalkojani reunalla niin kuin jotkut tekivät.

Dún Aonghasa.

Raunioita.

Senni ja metrin päässä oleva pudotus.

Yritän olla putoamatta reunalta.

Kävelimme takaisin alas, ja ostimme jäätelöt siellä olevasta pienestä kylästä. Aloitimme paluumatkan takaisin Kilronaniin, ja siinä vaiheessa taivaalta tuli päivän ensimmäinen sade. Raunioilla oli myös muutama pisara pudonnut taivaalta, mutta sitä ei laskettu. Joka tapauksessa pyöräilimme vesisateessa ja taisimme käydä jollakin rannalla kuvaamassakin, vaikka siitä ei tullutkaan mitään. Tuuli kuivasi myöhemmin vaatteet. Erittäin terveellinen idea pyöräillä flunssaisena vesisateessa. Mutta asenne ratkaisee paljon! Oli oikein hauskaa kastua Inishmorella.

Kenen herran kartano on seissyt joskus tässä?

Ravun jäännökset.

Kilronaniin saapuessamme meillä oli vielä noin puolitoista tuntia aikaa ennen lautan lähtöä, joten teimme lyhyen lenkin kylän sille puolelle, jota emme olleet vielä tarkastaneet. Se retki kannatti, sillä löysimme heinäiseltä kukkulalta meren ääreltä vanhan kelttiläisen hautausmaan, joka oli uskomattoman kuvauksellinen paikka.

Hautapaasia.

Olin ajatellut ostaa Kilronanista itselleni kuuluisan Aransaarten villapaidan, mutta huomasin, että hinnat saarella ovat kalliimmat kuin Galwayssa. Tällä viikolla jonakin päivänä suuntaan siis johonkin Galwayn keskustan monista villapaitaliikkeistä.

Toivottavasti edistymme projektin kanssa tällä viikolla. Jotenkin tuntuu, että meille on annettu ihan liian vapaat kädet, ja ainakin minä olen vähän tyhjän päällä tässä projektissa. "Sitokaa kirja!" Miten sen teet kun ei ole minkäänlaista kokemusta?

Näyttelyyn osallistuminen on myös epävarmaa. Sain sellaisen käsityksen, että voimme osallistua näyttelyyn omilla töillämme, jos ne ovat tarpeeksi kiinnostavia, ja jos näyttelyssä on tilaa.

Mystiset luistimet ilmestyivät

Pääsin tiistaina pelaamaan jalkapalloa perheen nuorimman pojan kanssa. En harrasta kovin aktiivisesti mitään liikuntaa, mutta lasten kanssa on melkein aina mukava pelata. Erittäin tiukka ottelu päättyi huimiin lukuihin 30-16 tämän nuorenherran hyväksi.

Senni on tämän viikon tehnyt linoa ja minä sain alkuviikosta valmiiksi monta piirrosta matkakirjaa varten, joten innostuin tekemään välityöksi jonkinlaista sarjaa, jonka alunperin ei ollut tarkoitus olla mikään sarja. Kaikki alkoi töherryksestä, josta yllättäen kasvoikin jotain kiinnostavaa. Piirsin ihmishahmon vaikeaan asentoon lyijy- ja tussikynillä, minkä jälkeen maalasin vesiväreillä päälle. Kuvan naiselle satuin maalaamaan Irlannin värit, joten sain idean jatkaa samaa linjaa maalaamalla vaikeissa asennoissa olevia ihmisiä niiden maiden lippujen väreillä, joissa olen käynyt. Mystisesti lennokkaissa asennoissa oleville ihmisille ilmestyi luistimet jalkaan, vaikka aluksi mietinkin kuinka niiden piirtäminen voi onnistua ilman mallia. Se onnistui näköjään hyvin. Mittasuhteet kuvissa näyttävät hieman hassuilta lyhennyksien vuoksi, joita on hankala saada näyttämään normaaleilta. Katsojaa kohti ojennettu jalka tai käsivarsi näyttää minun piirtämänäni yleensä vain lyhyeltä, eikä katsojaa kohti ojennetulta jalalta tai käsivarrelta.

Original töherrys.

Hännystelijätakki.

Tässä on Saksatyttö.

Vielä keskeneräinen Brittipoika.

Jostain syystä kuvissa henkilöiden kasvot ovat piilossa, vaikka yleensä ihmistä kuvatessa juuri kasvot ovat mielestäni kiinnostavimmat. Silti kehon kummalliset asennot ovat vähintäänkin yhtä mielenkiintoisia, ja en halunnut kasvojen vievän huomiota pois näistä loistavista asennoista. Kasvoista siirryn sopivasti seuraavaan aiheeseen, näyttötyöhöni. En aivan selvästi osaa päättää mitä tekisin, koska saan aina vain uusia edellistä parempia ideoita. Tällä hetkellä ihmisten kuvaaminen ja kuvista kasvojen piirtäminen ei tunnu enää niin houkuttelevalta (vaikka joka tapauksessa otankin kuvia ihmisistä, tänäänkin pysäytimme kadulla pari koulupukuista tyttöä) ja mielessäni on muutaman viime päivän ajan pyörinyt vain erilaisten asentojen kuvaaminen. Onneksi minulla on vielä aikaa miettiä aihetta kunnolla, sillä koulua on vielä jäljellä noin puolitoista viikkoa, jonka jälkeen alkaa varsinainen itsenäinen työskentely.

Tänään kävin Sennin kanssa Galwayn linja-autoaseman viereisessä turisti-infossa ja matkatoimistossa ostamassa bussi- ja lauttaliput Aransaarille. Meillä on aikomuksena varata B&B-huone perjantain ja lauantain väliselle yölle. Menemme kahdeksi päiväksi kuvaamaan, piirtämään ja maalaamaan maisemia sekä viettämään viikonloppua todennäköisesti hyvin tuuliselle saarelle nimeltä Inishmore. Iiriksi se kirjoitetaan Inis Mór. Tätä on odotettu.

Tässä vielä muutama kuva Galwaysta tältä viikolta.

Virta ja tyyni.

Heijastukset.

That dude tahtoi välttämättä kuvaan talojen kanssa.

Hän tahtoi kuvaan myös kirkon ja
valopylvään kanssa.

Yksipyörämies ja viulu ilman joustaan

Projektinpoikanen on taas kasvanut! Nyt se on jo ainakin esikoululainen.

Maanantai ei alkanut lupaavasti, vaikka se myöhemmin osottautuikin sellaiseksi. Seitsemältä herätyskellon soidessa oli melkein mahdotonta nousta ylös, eikä harmaa, kostea sää yhtään auttanut asiaa. Kouluun silti päästiin aamupalan ja kaakaon voimilla. Olin edellisenä iltana kuvannut puhelimella muutamia kuvia, joista koulussa ottaisin mallia piirroksiin, joten oli melko helppoa päästä alkuun, varsinkin ensimmäisen aiheen ollessa ihminen.

Senni, joka ei näytä kovin Senniltä. Tämä Senni tulee
matkakertomuskirjaan.

Lyijykynät, tussikynät, hyvä paperi sekä hyvä aihe; asiat eivät voisi olla kovin paljon paremmin. Kun tekee jotain mukavaa, unohtaa ajan kulun, ja sen huomasin tänään. Tuntui, että olisin voinut jäädä paljon pitemmäksikin aikaa piirtämään luokkaan, mutta kyyti ei odottanut. Hyvän fiiliksen lisänä piirrokset jopa onnistuivat hyvin ja välillä meinasin ajatella Vau, onpas hieno kuva! Kukahan sen on piirtänyt? Tuollaiset ajatukset ovat tervetulleita ainaisen ja liiallisen itsekriittisyyden yleisesti vallitessa.

Senni kokeili tänään linoa, yhdenlaista grafiikan muotoa, mutta minä en innostunut siitä. Tosin myöhemmin katsellessani Sennin työskentelyä se alkoi näyttää kiinnostavalta, mutten silti lähtenyt mukaan, koska minun olisi luultavasti pitänyt ostaa omat terät kaivertamiseen, ja en innostunut ensimmäisenäkään vuonna kyseisestä tekniikasta. Minulla on silti vahva epäilys, että en vain ole tajunnut ideaa kunnolla, enkä ole ollut tarpeeksi kärsivällinen, enkä asettanut tavoitteitani tarpeeksi korkealle. Enkä sitä enkä tätä. Tussikynillä piirtäminen on joka tapauksessa yksi parhaiten minulle sopivista tekniikoista.

Tämän oli tarkoitus olla vain keskiaikainen nainen,
mutta siitä tulikin keskiaikainen hobittinainen.

Viime viikolla kouluun tuli tutustumaan neljä turkkilaista: kaksi opettajaa ja kaksi oppilasta. Oppilaat(?) olivat tänään käymässä meidän luokassamme, kyselivät kaikenlaista ja ottivat kuvia. Olin sillä hetkellä piirtämässä viulua ja he kysyivät soitanko viulua ja miksi piirrän sitä. Vastasin, että en, mutta tykkään piirtää soittimia, koska ne ovat niin kauniin näköisiä. Lopuksi lisäsin, että osaan soittaa silti viululla a little bit but actually I'm pretty bad at it (osaan soittaa Ukko-Nooan ja Tuiki, tuiki tähtösen).

Tässä on viulu ilman joustaan. Koko on A4.

Piirsin siis koko päivän kuvia matkakertomuskirjaamme, söin Chicken Wrapin lounaaksi ja kävin ostamassa suklaata.

Galwayn kuuluisalla kauppakadulla on vilkasta arkenakin, mutta viikonloppuna se vasta täynnä on. Senni ja minä lähdimme lauantaina tutustumaan Galwayn keskustan kauppoihin. Reissusta opimme sen, että kannattaa etukäteen ottaa selvää kauppojen sijainnista, mikäli ei tahdo pyöriä muutamaa tuntia turhautuneena ympyrää miettiessä, missähän mahtaa olla tämä kauppa, jonka nimeäkään en muista. Kävi niinkin, etteivät keskustan monet ilmaiset WiFi-yhteydet toimineet, joten meidän täytyi vain odottaa kärsivällisesti, kunnes saimme asian selventävän viestin.

Ihmisiä Galwayn kauppakadun viirien alla.

Keskustassa on katusoittajia sekä kaikenlaisia esiintyjiä joka nurkan takana. Lauantailta jäi mieleen erityisesti tweed-pukuun pukeutunut mies, joka muun muassa jonglöörasi palavilla soihduilla ja ajoi parin metrin korkuisella yksipyöräisellä. Näimme hänen esittävän saman esityksen useasti, ja yleisöstä ja siitä määrästä rahaa, mitä hän sai, päättelin katuperformanssin olevan varsin kannattavaa tällaisessa paikassa.

Soihtumies.

Yksipyörämies.

Lauantaina Galwayn keskustassa vierähti puoli päivää, ja iltapäivällä pääsimme isännän mukana takaisin Spiddaliin. Sunnuntai meni nukkuessa pitkään ja rentoutuessa.

Are you coming tomorrow?

Jos kaikki koulupäivät täällä olisivat samanlaisia kuin ensimmäinen päivä, harkitsisin vakavasti väliin jättämistä. Tiistai oli jo paljon mukavampi päivä. Tutustuimme paremmin luokkakavereihin ja kun alkujännitys oli laantunut, kommunikointi muiden elävien olentojen kanssa alkoi sujua.

Koulu piti kuvata auringonvalossa, mutta sää vaihtui ennen kuin ehdimme tehdä sen.

Piirtäminen ei oikein sujunut, koska olimme olettaneet, että aloitamme oman näyttötyön tekemisen jo ensimmäisenä päivänä, mitä emme tehneet. Kun olimme aikamme kuluksi piirtäneet ihmisiä ja lasiesineitä, opettaja tuli sanomaan, että meidän pitäisi keksiä joku yksi aihe tai tekotapa, mikä todella kiinnostaa meitä, ja tehdä sitä työtä nämä kolme viikkoa, jotka vietämme tunneilla. Itse asiassa moni opettaja tuli sinä tiistaina ja seuraavina päivinä tähdentämään meille samaa: tehkää sitä mitä todella haluatte tehdä. Ajatukset alkoivat vilistä mielessä kun piti keksiä taas yksi uusi isompi työ kolme viikon ajalle.

Keskiviikkona vaihdoimme luokkaa, ja uusi opettaja keskusteli ensi töikseen meidän kanssamme noin tunnin, jonka aikana saimme ideoita siitä, mitä voisimme tehdä. Täällä oleskelu on loistava tilaisuus vertailla Irlantia ja Suomea keskenään, joten lopulta yhteisen työn aiheeksi muodostui "Differences and similarities between Ireland and Finland". Ja se täytyy tietysti kirjoittaa englanniksi. Teemme eräänlaisen matkakertomuksen tai leikekirjan, jota täydennämme piirroksilla ja mahdollisesti valokuvilla. Kerromme paikoista, joissa olemme jo täällä käyneet, ja erilaisista tai samanlaisista asioista, joita siellä olemme kohdanneet. Oppilaat ovat täällä innostuneita sitomaan kirjoja, joten opettajat kehottivat meitäkin sitomaan matkakertomuksen kirjaksi.

Piirroksia kengistä ja yhdestä kujasta.

Torstaina jatkoimme matkakertomuksen suunnittelemista, ja teimme minikokoisen aihion kirjasta. Kirjoitimme sen sivuille aiheita, mistä aiomme kertoa ja piirtää. Juttelimme myös muutaman luokkalaisen kanssa, jotka olivat käyneet tänä keväänä Suomessa työssäoppimassa. Jostain syystä koulumme on linkittynyt hyvin vahvasti Suomeen, ja käytävillä näkyy esimerkiksi Suomen lipun kuvia, Suomen kartta, kuin myös tauluja, joissa esitellään Alvar Aallon ja Eero Saarisen design-tuoleja.

Aamulla ja iltapäivällä, käytävillä, kanttiinissa ja tietysti luokissa, ihmiset huutelevat meille tervehdyksiä kuten Morning! Hey, guys! sekä How's it going? ja lähtiessämme Are you coming tomorrow? Oh, great! See ya, guys! ja sitä tuntee kuuluvansa tähän paikkaan, vaikka on ollut koulussa vasta viikon.

Ja mitä enemmän tutustuu ihmisiin, sitä hienommissa keskusteluissa saa olla osallisena. On tullut puhetta esimerkiksi suomalaisesta designista, erilaisista tavoista, ja "monstrous ladybugs". Meille on kerrottu, missä on parhaimmat taidetarvikeliikkeet, mistä saa halvalla ruokaa ja minne voi mennä kuuntelemaan aitoa irlantilaista musiikkia. Kun majailee jossain paikassa pidemmän ajan, kuulee monia tarinoita, joita ei turistina kuulisi. Läiheisellä hautausmaalla kuulemma kummittelee öisin (tämä sanottiin ihan vakavalla naamalla). Spiddalin kylällä on omat värinsä, sininen ja keltainen, joita kyläläiset kantavat kylien välisissä otteluissa.

Hautausmaa, jolla kummittelee öisin. Melkein kaikki hautapaadet ovat
kaatuneet maahan, joten niitä ei kuvassa näy.

Toisessa näistä pubi-ruokapaikoista voi kuunnella aitoa irlantilaista musiikkia.

Yksi parhaimmista asioista Irlannissa on mielestäni se, miten kohteliaita ja sosiaalisia ihmiset ovat. Tykkään olla ihmisten kanssa tekemisissä, mutta suomalaisessa kulttuurissa on epätavallista mennä puhumaan tuntemattomalle ilman hyvää syytä, eikä pakollisissakaan kanssakäymisissä (esimerkiksi kaupan kassalla) tule juuri juteltua. Täkäläisissä on vielä totuttelemista, mutta nautin siitä kun joku esittelee meidät uudelle ihmiselle ja pääsemme kohtaamaan aina uusia ja uusia persoonia, siitä kun muutamat ihmiset aina hymyilevät minulle ilman mitään syytä, ja siitä kun lähtiessä lenkille vastaantulevat tervehtivät.

Lätäkkö ja ihminen.

Täällä voi nauttia tavallisesta arkielämästä aivan eri tavalla kuin Suomessa, koska tässä vaiheessa kaikessa on vielä uutuudenviehätystä. Koulun alkaessa olen jo vähän palannut maanpinnalle herätyskellon soidessa seitsemältä joka aamu. Koska olen Irlannissa, jopa negatiiviset asiat tuntuvat jollain tapaa hienoilta kokemuksilta. Talossa on viileä ja lattiat ovat kylmät jalkojen alla huolimatta pattereista, joista osa toimii ja toiset eivät. Mutta silloin täytyy vain pistää villasukat jalkaan, pukea päälle kolme paitaa ja kietoutua vilttiin. Ja yöllä paksun ja lämpimän peiton alla ja neljän tyynyn ympäröimänä ei ole ikinä kylmä.

Meidän majapaikan ovi.

Koulumatkan kestäessä yleensä vajaan tunnin ruuhkan vuoksi, pääsemme majapaikkaan noin viiden aikoihin. Ja jos haluaa nukkua kunnon yöunet, on parasta mennä nukkumaan viimeistään yhdeltätoista, joten vapaata aikaa ei jää kovin runsaasti. Jos ajattelemattomasti alkaa kirjoittaa blogitekstiä koulun jälkeen aikomuksena saada se valmiiksi ennen keskiyötä, se todellakin jää vain aikomukseksi. Edellisten päivien tiivistäminen yhteen kirjoitukseen, sekä kuvien muokkaaminen ja siirtäminen blogitekstin sekaan saattaa hyvin viedä kuusikin tuntia, varsinkin jos välillä pitää hengähdystaukoja. Kuitenkin huolimatta tästä melko tiukasta aikataulusta, vapaa-ajalla on ehditty tehdä paljonkin.

Maisemaa merenrannan läheltä.

Keskiviikkoiltana lähdin Sennin kanssa kuvausretkelle kylään. Tutustuimme paikkoihin ja siinä kävellessä ja räpsiessä kuvia vierähti pari tuntia. Näiden tuntien aikana ylitsemme ehti purjehtia ainakin kolme jättimäistä sadepilveä, joskin sateet kestivät ehkä enintään vartin, koska tuulennopeus oli mitä oli. Kävimme vanhalla ja uudella laiturilla, ja siinä tunsi itsensä ihan täkäläiseksi kun meillä ei ollut minkäänlaisia sadevarusteita mukanamme. Turistinhan tuntee sateenvarjosta. Talon emäntä sanoikin jotain sen tapaista, että irlantilaisia sade ei haittaa; joskus he yllättyvät sateesta ja joskus eivät, mutta yleensä he vain elävät sen kanssa.

Uusi laituri.

Tässä talossa asuu Punahilkan mummo.

Täällä on myös ilmennyt lisää outoja asioita, joita en ole muistanut mainita edellisissä teksteissä. On outoa, kun ihmiset käyttävät kenkiä sisällä. Ensimmäisenä iltana meidät kutsuttiin perheillalliselle ja isäntäväki sanoi, ettei meidän tarvitse ottaa kenkiä pois, joten söimme sitten kengät jalassa. Se tuntui ihan siltä, kuin olisi ollut kiire jonnekin, tai kuin olisi ollut jatkuvasti lähtövalmiina.

Toinen outo asia on kouluruokailu. Sitähän ei virallisesti ole tässä koulussa, mutta ruokatunti alkaa kello yhdeltä, ja kanttiinista saa käydä ostamassa wrappeja, niin kuin me olemme tällä viikolla tehneet, mutta ruokailemaan voi myös oman harkinnan mukaan mennä kahdelta tai kolmelta. Voi myös syödä omia eväitä tai lähteä kaupungille syömään ja siellä saa viettää parhaaksi katsomansa ajan, koska kukaan ei tule kertomaan sinulle milloin ruokailu alkaa tai milloin se loppuu. Ja tänään me itse asiassa kävimme syömässä jo kahdeltatoista, joten nuo edellämainitsemani ajat eivät ole nekään virallisia.

Kolmas outo ja yllättävä sekä erittäin mukava asia on, että Irlanti ei ole yhtään niin kallis maa, mitä kaikki ovat sanoneet. Tänään emäntämme vei meidät Aldi -nimiseen ruokakauppaan, jota voisi verrata Suomen Prismaan. Vähän aikaa siellä haahuiltuamme ja etsiskeltyämme kauppalistassa lukevia asioita, huomasimme hintojen olevan epäilyttävän halvat. Suuri leipäpussi maksoi noin 80 senttiä ja 200g suklaalevy vain 99 senttiä! Luulen, että mikään maa ei ole liian kallis, jos osaa etsiä oikeat paikat.

Viikko on tuntunut käsittämättömän pitkältä ja toivottavasti viikonloppu tuntuu myös, että on tarpeeksi aikaa laiskotella ennen seuraavan intensiivisen viikon alkua.

Viileitä huoneita ja kielimuuri

Hauskoja ja mukavia asioita

• pistokkeet
• kylmä- ja kuumavesihanat ovat erikseen (ja kaukana toisistaan)
• ihmiset näyttävät erittäin irlantilaisilta (varsinkin punatukkaiset)
• melkein kaikissa ovissa on lasimaalaukset
• kattoikkunat

Asioita jotka ovat outoja

• autojen ratit ovat väärällä puolella
• yksinkertaiset ikkunat
• monilla miehillä on punainen parta ja ruskeat tai mustat hiukset
• vesi maistuu oudolta, mutta sen makuun alkaa jo tottua

Meidän huoneiston ruusuovi.

Viime päivinä joka paikassa on näkynyt vuosiluku 1916, ja se on ilmeisesti irlantilaisille tärkeä vuosiluku. Ja sunnuntaiaamuna kun katsoimme uutisia, sieltä tulikin live-lähetys muistojuhlasta, missä oli paljon irlantilaisia korkeita henkilöitä, seppeleenlasku, säkkipillin soittoa, sotilaita ja hienoja miekkoja sekä lippu puolitangossa. Perehdyin hieman asiaan ja luin, että vuonna 1916 Irlannissa oli irlantilaisten nationalistien järjestämä Pääsiäiskapina brittihallintoa vastaan. Kapina kuitenkin epäonnistui, sillä briteillä oli aseellinen ylivoima, mutta myöhemmin kapina loi pohjaa keskusteluille, joita käytiin Irlannin itsenäistymisen puolesta.

Seppeleenlaskua.

Sunnuntaina iltapäivällä saimme taas muistutuksen irlantilaisten aikakäsityksestä lähtöhetken viivästyessä neljästä puoli seitsemään. Siinä odotellessa alkoi tulla nälkä, joten käväisimme tien toisella puolella mukavannäköisessä Mortons of Galway -nimisessä puodissa, josta mukaan tarttui lohi-quiche, eräänlainen suolainen piirakka.

Lohipiirakkaa.

Kyytimme saapui lopulta ja vei meidät Galwaysta länteenpäin seitsemäntoista kilometrin päähän pieneen kylään nimeltä Spiddal, joka iirinkielellä on An Spidéal. Vaikka ensimmäisen viikon hostelli hyvästeltiin vastahakoisesti, uuteen majapaikkaan ihastuminen ei minulta kestänyt kauan. Olemme asettuneet vanhaan irlantilaiseen kivitaloon, johon on tehty remontti. Me vaihto-opiskelijat asumme vanhalla puolella, ja host-perhe uudella puolella. Olohuone-keittiön katossa hirret ovat näkyvissä, seinät ovat noin metrin paksuiset ja lattiat ovat leveää lankkua. Huoneeni on yläkerrassa ja siellä on vino katto ja kattoikkuna.

Vasemmalla uusi puoli, oikealla vanha puoli. Senni suorittamassa kuvaussessiota.

Host-perhe on erittäin mukava! He ovat kutsuneet meidät jo kahdesti perheillalliselle ja olen huomannut tämän lyhyen tuntemisen aikana miten kohteliaita he kaikki ovat. Perheessä on neljä lasta, joista yhden kanssa olen jo käynyt lenkillä, toisen kanssa hakannut halkoja, ja kahdelle nuorimmalle luvannut pelata jalkapalloa heidän kanssaan joka päivä milloin en kirjoita blogia. Heillä on myös kaksi kissaa sekä koira.

Heti jalkauduttuani ensimmäisen kerran majapaikan pihalle, valikoivat korvani kuulivat ihmeellisen äänen: sisällä oli piano! Melkein ensi töikseni kysyin talon emännältä (yhteyshenkilömme, jonka tapasimme ensimmäisen kerran saapuessamme Galwayhin) saisinko joskus soittaa pianoa, ja hän vastasi että totta kai. En joudukaan olemaan kahta kuukautta ilman pianoa! Kaukaa viisaana otin Suomesta mukaan yhdet nuotit, joten minulla on jopa jotakin mitä soittaa.

Ensimmäisellä perheillallisella pianonsoittoharrastukseni tuli puheeksi ja joku kysyi, olenko hyvä soittamaan. Vastasin, etten ole kovin hyvä, ja talon isäntä totesi "People in Finland say that they are not good at this but it actually means that they are very good at this". Sen jälkeen kukaan ei enää uskonut minua ja kaikki varmasti kuvittelivat minun olevan varsinainen virtuoosi. Seuraavana päivänä pääsin soittelemaan, ja emännän anoppi lähtiessään pyysi minua soittamaan "the final song". Aloitin soittamaan yksinkertaista, helppoa kappaletta, jonka muistin ulkoa, ja pikkuhiljaa enemmän porukkaa alkoi valumaan ympärilleni ja kun soitin kappaleen päätökseensä, sain raikuvat aplodit. Mukavaa että pitivät.

Talon takapihan aidan toisella puolella on lehmihaka.

Maanantaiaamuna heräsin seitsemältä ensimmäisenä virallisena koulupäivänä. Huone oli viileä, niin kuin huoneet yleensä Irlannissa ovat, mutta peitto oli erittäin paksu ja lämmin, niin kuin peitot Irlannissa tapaavat olla. Voi siis kuvitella, kuinka halukkaana sitä on nousemaan. Kouluun mennessä juutuimme ruuhkaan, ja matkan pituus venyi vartista tunniksi. Emäntä oli ottanut sen huomioon, joten saavuimme ajoissa kouluun. Saimme myös tietää, että host-perheen emäntä on yksi opettajistamme Galway Technical Institutessa.

Tapasimme ensimmäistä kertaa yhteyshenkilömme koulusta. Meille selvisi, että ensimmäiset kolme viikkoa olemme luokkien kanssa tavallisilla tunneilla, kuten piirustuksessa ja taidehistoriassa. Muita aineita ovat animaatio ja portfolion tekeminen, mutta kuulemma näillä kaikilla tunneilla teemme omia töitä, emmekä samaa mitä muut oppilaat.

Heti alkajaisiksi meidät (minut ja Senni) pistettiin eri luokkiin, joka olikin varsin mielenkiintoinen kokemus. Luokka täynnä tuntemattomia englantia puhuvia ihmisiä ja minä. Helpotuksekseni ymmärsin suurimman osan opettajan selityksestä ja pääsin piirtämään härän tai hevosen kalloa. En ole ennen piirtänyt kalloja ja ajattelin, että se mahtaa olla vaikeaa, mutta loppujen lopuksi piirros onnistui hyvin. Oppilaat luokassa olivat ystävällisiä ja tulivat tervehtimään. Juttelin vähän muutaman kanssa, mutta kielimuuri puski väliin ja eräässä vaiheessa huomasin nyökytteleväni tytölle, jonka pitkästä puheesta en tajunnut mitään.

Sain Sennin kanssa kokeilla eri luokissa olemista lounastaukoon asti, jolloin päätimme, että on helpompi olla samassa luokkatilassa. Kun kaveri on vieressä, saan yllättävää rohkeutta puhutella ihmisiä englanniksi. Ensimmäinen koulupäivä oli mukava, mutta sosiaalisesti uuvuttava ja raskas, joten en malta odottaa, että tutustun paremmin ihmisiin ja tunnen oloni kotoisaksi luokassa.

Huomasin kamppaillessani näyttötyön aiheen kanssa miten tärkeä on opettajan ja oppilaan välinen keskustelu ennen työn aloittamista. Saan valtavasti uusia ideoita kun vaihdan ajatuksia työprosessista. Jos ei keskustelua ennen ole vielä ollut aihetta selvillä, viimeistään sen jälkeen suunta on jo selkeä. Täällä kun ei ole mukana suomalaisia opettajia, on tehtävä kompromisseja. Senni saikin tuurata opettajaa, minulla kun on kymmeniä ideoita, mutta en silti keksi mitä tekisin. Hän ehdotti, että voisin valokuvata paikallisia ihmisiä ja maalata kuvien perusteella muotokuvia. Sama idea oli käynyt minunkin mielessäni aikaisemmin, mutta olin hylännyt sen, sillä olen aikaisemmin kuvannut tuntemattomia ihmisiä vain, koska tavallaan oli pakko. Ryhtyisinkö siihen muka vapaaehtoisesti?

Näköjään ryhtyisin, koska pitemmän aikaa mietittyäni se alkoi kuulostaa koko ajan vain paremmalta. Ei ole kauhean kamalaa pysäyttää tuntemattomia ihmisiä kadulla ja pyytää saisinko ottaa valokuvan heistä, eihän? Luulen, että ihmiset suostuvat helpommin tällaisiin projekteihin täällä kuin Suomessa.

Tuijotuskilpailu.

Maanantaina host-perheen luokse saapui vielä kaksi suomalaista tyttöä lisää, joten nyt on tupa täynnä. Ei taida tulla kotimaata ikävä lähiaikoihin. Isäntä mainitsi kaupan, mistä voi ostaa salmiakkia, ja muutaman kilometrin päässä olevassa hotellissa on kuulemma sauna. Ruisleipää ei silti näy missään.