Are you coming tomorrow?

Jos kaikki koulupäivät täällä olisivat samanlaisia kuin ensimmäinen päivä, harkitsisin vakavasti väliin jättämistä. Tiistai oli jo paljon mukavampi päivä. Tutustuimme paremmin luokkakavereihin ja kun alkujännitys oli laantunut, kommunikointi muiden elävien olentojen kanssa alkoi sujua.

Koulu piti kuvata auringonvalossa, mutta sää vaihtui ennen kuin ehdimme tehdä sen.

Piirtäminen ei oikein sujunut, koska olimme olettaneet, että aloitamme oman näyttötyön tekemisen jo ensimmäisenä päivänä, mitä emme tehneet. Kun olimme aikamme kuluksi piirtäneet ihmisiä ja lasiesineitä, opettaja tuli sanomaan, että meidän pitäisi keksiä joku yksi aihe tai tekotapa, mikä todella kiinnostaa meitä, ja tehdä sitä työtä nämä kolme viikkoa, jotka vietämme tunneilla. Itse asiassa moni opettaja tuli sinä tiistaina ja seuraavina päivinä tähdentämään meille samaa: tehkää sitä mitä todella haluatte tehdä. Ajatukset alkoivat vilistä mielessä kun piti keksiä taas yksi uusi isompi työ kolme viikon ajalle.

Keskiviikkona vaihdoimme luokkaa, ja uusi opettaja keskusteli ensi töikseen meidän kanssamme noin tunnin, jonka aikana saimme ideoita siitä, mitä voisimme tehdä. Täällä oleskelu on loistava tilaisuus vertailla Irlantia ja Suomea keskenään, joten lopulta yhteisen työn aiheeksi muodostui "Differences and similarities between Ireland and Finland". Ja se täytyy tietysti kirjoittaa englanniksi. Teemme eräänlaisen matkakertomuksen tai leikekirjan, jota täydennämme piirroksilla ja mahdollisesti valokuvilla. Kerromme paikoista, joissa olemme jo täällä käyneet, ja erilaisista tai samanlaisista asioista, joita siellä olemme kohdanneet. Oppilaat ovat täällä innostuneita sitomaan kirjoja, joten opettajat kehottivat meitäkin sitomaan matkakertomuksen kirjaksi.

Piirroksia kengistä ja yhdestä kujasta.

Torstaina jatkoimme matkakertomuksen suunnittelemista, ja teimme minikokoisen aihion kirjasta. Kirjoitimme sen sivuille aiheita, mistä aiomme kertoa ja piirtää. Juttelimme myös muutaman luokkalaisen kanssa, jotka olivat käyneet tänä keväänä Suomessa työssäoppimassa. Jostain syystä koulumme on linkittynyt hyvin vahvasti Suomeen, ja käytävillä näkyy esimerkiksi Suomen lipun kuvia, Suomen kartta, kuin myös tauluja, joissa esitellään Alvar Aallon ja Eero Saarisen design-tuoleja.

Aamulla ja iltapäivällä, käytävillä, kanttiinissa ja tietysti luokissa, ihmiset huutelevat meille tervehdyksiä kuten Morning! Hey, guys! sekä How's it going? ja lähtiessämme Are you coming tomorrow? Oh, great! See ya, guys! ja sitä tuntee kuuluvansa tähän paikkaan, vaikka on ollut koulussa vasta viikon.

Ja mitä enemmän tutustuu ihmisiin, sitä hienommissa keskusteluissa saa olla osallisena. On tullut puhetta esimerkiksi suomalaisesta designista, erilaisista tavoista, ja "monstrous ladybugs". Meille on kerrottu, missä on parhaimmat taidetarvikeliikkeet, mistä saa halvalla ruokaa ja minne voi mennä kuuntelemaan aitoa irlantilaista musiikkia. Kun majailee jossain paikassa pidemmän ajan, kuulee monia tarinoita, joita ei turistina kuulisi. Läiheisellä hautausmaalla kuulemma kummittelee öisin (tämä sanottiin ihan vakavalla naamalla). Spiddalin kylällä on omat värinsä, sininen ja keltainen, joita kyläläiset kantavat kylien välisissä otteluissa.

Hautausmaa, jolla kummittelee öisin. Melkein kaikki hautapaadet ovat
kaatuneet maahan, joten niitä ei kuvassa näy.

Toisessa näistä pubi-ruokapaikoista voi kuunnella aitoa irlantilaista musiikkia.

Yksi parhaimmista asioista Irlannissa on mielestäni se, miten kohteliaita ja sosiaalisia ihmiset ovat. Tykkään olla ihmisten kanssa tekemisissä, mutta suomalaisessa kulttuurissa on epätavallista mennä puhumaan tuntemattomalle ilman hyvää syytä, eikä pakollisissakaan kanssakäymisissä (esimerkiksi kaupan kassalla) tule juuri juteltua. Täkäläisissä on vielä totuttelemista, mutta nautin siitä kun joku esittelee meidät uudelle ihmiselle ja pääsemme kohtaamaan aina uusia ja uusia persoonia, siitä kun muutamat ihmiset aina hymyilevät minulle ilman mitään syytä, ja siitä kun lähtiessä lenkille vastaantulevat tervehtivät.

Lätäkkö ja ihminen.

Täällä voi nauttia tavallisesta arkielämästä aivan eri tavalla kuin Suomessa, koska tässä vaiheessa kaikessa on vielä uutuudenviehätystä. Koulun alkaessa olen jo vähän palannut maanpinnalle herätyskellon soidessa seitsemältä joka aamu. Koska olen Irlannissa, jopa negatiiviset asiat tuntuvat jollain tapaa hienoilta kokemuksilta. Talossa on viileä ja lattiat ovat kylmät jalkojen alla huolimatta pattereista, joista osa toimii ja toiset eivät. Mutta silloin täytyy vain pistää villasukat jalkaan, pukea päälle kolme paitaa ja kietoutua vilttiin. Ja yöllä paksun ja lämpimän peiton alla ja neljän tyynyn ympäröimänä ei ole ikinä kylmä.

Meidän majapaikan ovi.

Koulumatkan kestäessä yleensä vajaan tunnin ruuhkan vuoksi, pääsemme majapaikkaan noin viiden aikoihin. Ja jos haluaa nukkua kunnon yöunet, on parasta mennä nukkumaan viimeistään yhdeltätoista, joten vapaata aikaa ei jää kovin runsaasti. Jos ajattelemattomasti alkaa kirjoittaa blogitekstiä koulun jälkeen aikomuksena saada se valmiiksi ennen keskiyötä, se todellakin jää vain aikomukseksi. Edellisten päivien tiivistäminen yhteen kirjoitukseen, sekä kuvien muokkaaminen ja siirtäminen blogitekstin sekaan saattaa hyvin viedä kuusikin tuntia, varsinkin jos välillä pitää hengähdystaukoja. Kuitenkin huolimatta tästä melko tiukasta aikataulusta, vapaa-ajalla on ehditty tehdä paljonkin.

Maisemaa merenrannan läheltä.

Keskiviikkoiltana lähdin Sennin kanssa kuvausretkelle kylään. Tutustuimme paikkoihin ja siinä kävellessä ja räpsiessä kuvia vierähti pari tuntia. Näiden tuntien aikana ylitsemme ehti purjehtia ainakin kolme jättimäistä sadepilveä, joskin sateet kestivät ehkä enintään vartin, koska tuulennopeus oli mitä oli. Kävimme vanhalla ja uudella laiturilla, ja siinä tunsi itsensä ihan täkäläiseksi kun meillä ei ollut minkäänlaisia sadevarusteita mukanamme. Turistinhan tuntee sateenvarjosta. Talon emäntä sanoikin jotain sen tapaista, että irlantilaisia sade ei haittaa; joskus he yllättyvät sateesta ja joskus eivät, mutta yleensä he vain elävät sen kanssa.

Uusi laituri.

Tässä talossa asuu Punahilkan mummo.

Täällä on myös ilmennyt lisää outoja asioita, joita en ole muistanut mainita edellisissä teksteissä. On outoa, kun ihmiset käyttävät kenkiä sisällä. Ensimmäisenä iltana meidät kutsuttiin perheillalliselle ja isäntäväki sanoi, ettei meidän tarvitse ottaa kenkiä pois, joten söimme sitten kengät jalassa. Se tuntui ihan siltä, kuin olisi ollut kiire jonnekin, tai kuin olisi ollut jatkuvasti lähtövalmiina.

Toinen outo asia on kouluruokailu. Sitähän ei virallisesti ole tässä koulussa, mutta ruokatunti alkaa kello yhdeltä, ja kanttiinista saa käydä ostamassa wrappeja, niin kuin me olemme tällä viikolla tehneet, mutta ruokailemaan voi myös oman harkinnan mukaan mennä kahdelta tai kolmelta. Voi myös syödä omia eväitä tai lähteä kaupungille syömään ja siellä saa viettää parhaaksi katsomansa ajan, koska kukaan ei tule kertomaan sinulle milloin ruokailu alkaa tai milloin se loppuu. Ja tänään me itse asiassa kävimme syömässä jo kahdeltatoista, joten nuo edellämainitsemani ajat eivät ole nekään virallisia.

Kolmas outo ja yllättävä sekä erittäin mukava asia on, että Irlanti ei ole yhtään niin kallis maa, mitä kaikki ovat sanoneet. Tänään emäntämme vei meidät Aldi -nimiseen ruokakauppaan, jota voisi verrata Suomen Prismaan. Vähän aikaa siellä haahuiltuamme ja etsiskeltyämme kauppalistassa lukevia asioita, huomasimme hintojen olevan epäilyttävän halvat. Suuri leipäpussi maksoi noin 80 senttiä ja 200g suklaalevy vain 99 senttiä! Luulen, että mikään maa ei ole liian kallis, jos osaa etsiä oikeat paikat.

Viikko on tuntunut käsittämättömän pitkältä ja toivottavasti viikonloppu tuntuu myös, että on tarpeeksi aikaa laiskotella ennen seuraavan intensiivisen viikon alkua.