Viileitä huoneita ja kielimuuri

Hauskoja ja mukavia asioita

• pistokkeet
• kylmä- ja kuumavesihanat ovat erikseen (ja kaukana toisistaan)
• ihmiset näyttävät erittäin irlantilaisilta (varsinkin punatukkaiset)
• melkein kaikissa ovissa on lasimaalaukset
• kattoikkunat

Asioita jotka ovat outoja

• autojen ratit ovat väärällä puolella
• yksinkertaiset ikkunat
• monilla miehillä on punainen parta ja ruskeat tai mustat hiukset
• vesi maistuu oudolta, mutta sen makuun alkaa jo tottua

Meidän huoneiston ruusuovi.

Viime päivinä joka paikassa on näkynyt vuosiluku 1916, ja se on ilmeisesti irlantilaisille tärkeä vuosiluku. Ja sunnuntaiaamuna kun katsoimme uutisia, sieltä tulikin live-lähetys muistojuhlasta, missä oli paljon irlantilaisia korkeita henkilöitä, seppeleenlasku, säkkipillin soittoa, sotilaita ja hienoja miekkoja sekä lippu puolitangossa. Perehdyin hieman asiaan ja luin, että vuonna 1916 Irlannissa oli irlantilaisten nationalistien järjestämä Pääsiäiskapina brittihallintoa vastaan. Kapina kuitenkin epäonnistui, sillä briteillä oli aseellinen ylivoima, mutta myöhemmin kapina loi pohjaa keskusteluille, joita käytiin Irlannin itsenäistymisen puolesta.

Seppeleenlaskua.

Sunnuntaina iltapäivällä saimme taas muistutuksen irlantilaisten aikakäsityksestä lähtöhetken viivästyessä neljästä puoli seitsemään. Siinä odotellessa alkoi tulla nälkä, joten käväisimme tien toisella puolella mukavannäköisessä Mortons of Galway -nimisessä puodissa, josta mukaan tarttui lohi-quiche, eräänlainen suolainen piirakka.

Lohipiirakkaa.

Kyytimme saapui lopulta ja vei meidät Galwaysta länteenpäin seitsemäntoista kilometrin päähän pieneen kylään nimeltä Spiddal, joka iirinkielellä on An Spidéal. Vaikka ensimmäisen viikon hostelli hyvästeltiin vastahakoisesti, uuteen majapaikkaan ihastuminen ei minulta kestänyt kauan. Olemme asettuneet vanhaan irlantilaiseen kivitaloon, johon on tehty remontti. Me vaihto-opiskelijat asumme vanhalla puolella, ja host-perhe uudella puolella. Olohuone-keittiön katossa hirret ovat näkyvissä, seinät ovat noin metrin paksuiset ja lattiat ovat leveää lankkua. Huoneeni on yläkerrassa ja siellä on vino katto ja kattoikkuna.

Vasemmalla uusi puoli, oikealla vanha puoli. Senni suorittamassa kuvaussessiota.

Host-perhe on erittäin mukava! He ovat kutsuneet meidät jo kahdesti perheillalliselle ja olen huomannut tämän lyhyen tuntemisen aikana miten kohteliaita he kaikki ovat. Perheessä on neljä lasta, joista yhden kanssa olen jo käynyt lenkillä, toisen kanssa hakannut halkoja, ja kahdelle nuorimmalle luvannut pelata jalkapalloa heidän kanssaan joka päivä milloin en kirjoita blogia. Heillä on myös kaksi kissaa sekä koira.

Heti jalkauduttuani ensimmäisen kerran majapaikan pihalle, valikoivat korvani kuulivat ihmeellisen äänen: sisällä oli piano! Melkein ensi töikseni kysyin talon emännältä (yhteyshenkilömme, jonka tapasimme ensimmäisen kerran saapuessamme Galwayhin) saisinko joskus soittaa pianoa, ja hän vastasi että totta kai. En joudukaan olemaan kahta kuukautta ilman pianoa! Kaukaa viisaana otin Suomesta mukaan yhdet nuotit, joten minulla on jopa jotakin mitä soittaa.

Ensimmäisellä perheillallisella pianonsoittoharrastukseni tuli puheeksi ja joku kysyi, olenko hyvä soittamaan. Vastasin, etten ole kovin hyvä, ja talon isäntä totesi "People in Finland say that they are not good at this but it actually means that they are very good at this". Sen jälkeen kukaan ei enää uskonut minua ja kaikki varmasti kuvittelivat minun olevan varsinainen virtuoosi. Seuraavana päivänä pääsin soittelemaan, ja emännän anoppi lähtiessään pyysi minua soittamaan "the final song". Aloitin soittamaan yksinkertaista, helppoa kappaletta, jonka muistin ulkoa, ja pikkuhiljaa enemmän porukkaa alkoi valumaan ympärilleni ja kun soitin kappaleen päätökseensä, sain raikuvat aplodit. Mukavaa että pitivät.

Talon takapihan aidan toisella puolella on lehmihaka.

Maanantaiaamuna heräsin seitsemältä ensimmäisenä virallisena koulupäivänä. Huone oli viileä, niin kuin huoneet yleensä Irlannissa ovat, mutta peitto oli erittäin paksu ja lämmin, niin kuin peitot Irlannissa tapaavat olla. Voi siis kuvitella, kuinka halukkaana sitä on nousemaan. Kouluun mennessä juutuimme ruuhkaan, ja matkan pituus venyi vartista tunniksi. Emäntä oli ottanut sen huomioon, joten saavuimme ajoissa kouluun. Saimme myös tietää, että host-perheen emäntä on yksi opettajistamme Galway Technical Institutessa.

Tapasimme ensimmäistä kertaa yhteyshenkilömme koulusta. Meille selvisi, että ensimmäiset kolme viikkoa olemme luokkien kanssa tavallisilla tunneilla, kuten piirustuksessa ja taidehistoriassa. Muita aineita ovat animaatio ja portfolion tekeminen, mutta kuulemma näillä kaikilla tunneilla teemme omia töitä, emmekä samaa mitä muut oppilaat.

Heti alkajaisiksi meidät (minut ja Senni) pistettiin eri luokkiin, joka olikin varsin mielenkiintoinen kokemus. Luokka täynnä tuntemattomia englantia puhuvia ihmisiä ja minä. Helpotuksekseni ymmärsin suurimman osan opettajan selityksestä ja pääsin piirtämään härän tai hevosen kalloa. En ole ennen piirtänyt kalloja ja ajattelin, että se mahtaa olla vaikeaa, mutta loppujen lopuksi piirros onnistui hyvin. Oppilaat luokassa olivat ystävällisiä ja tulivat tervehtimään. Juttelin vähän muutaman kanssa, mutta kielimuuri puski väliin ja eräässä vaiheessa huomasin nyökytteleväni tytölle, jonka pitkästä puheesta en tajunnut mitään.

Sain Sennin kanssa kokeilla eri luokissa olemista lounastaukoon asti, jolloin päätimme, että on helpompi olla samassa luokkatilassa. Kun kaveri on vieressä, saan yllättävää rohkeutta puhutella ihmisiä englanniksi. Ensimmäinen koulupäivä oli mukava, mutta sosiaalisesti uuvuttava ja raskas, joten en malta odottaa, että tutustun paremmin ihmisiin ja tunnen oloni kotoisaksi luokassa.

Huomasin kamppaillessani näyttötyön aiheen kanssa miten tärkeä on opettajan ja oppilaan välinen keskustelu ennen työn aloittamista. Saan valtavasti uusia ideoita kun vaihdan ajatuksia työprosessista. Jos ei keskustelua ennen ole vielä ollut aihetta selvillä, viimeistään sen jälkeen suunta on jo selkeä. Täällä kun ei ole mukana suomalaisia opettajia, on tehtävä kompromisseja. Senni saikin tuurata opettajaa, minulla kun on kymmeniä ideoita, mutta en silti keksi mitä tekisin. Hän ehdotti, että voisin valokuvata paikallisia ihmisiä ja maalata kuvien perusteella muotokuvia. Sama idea oli käynyt minunkin mielessäni aikaisemmin, mutta olin hylännyt sen, sillä olen aikaisemmin kuvannut tuntemattomia ihmisiä vain, koska tavallaan oli pakko. Ryhtyisinkö siihen muka vapaaehtoisesti?

Näköjään ryhtyisin, koska pitemmän aikaa mietittyäni se alkoi kuulostaa koko ajan vain paremmalta. Ei ole kauhean kamalaa pysäyttää tuntemattomia ihmisiä kadulla ja pyytää saisinko ottaa valokuvan heistä, eihän? Luulen, että ihmiset suostuvat helpommin tällaisiin projekteihin täällä kuin Suomessa.

Tuijotuskilpailu.

Maanantaina host-perheen luokse saapui vielä kaksi suomalaista tyttöä lisää, joten nyt on tupa täynnä. Ei taida tulla kotimaata ikävä lähiaikoihin. Isäntä mainitsi kaupan, mistä voi ostaa salmiakkia, ja muutaman kilometrin päässä olevassa hotellissa on kuulemma sauna. Ruisleipää ei silti näy missään.