Hiljaisuus, iltapalaksi kermavaahtoa

Tänään emäntä toi meille lämmintä keittoa.

Keitto oli erittäin tervetullutta, sillä minä ja Senni olemme kummatkin olleet muutaman viime päivän ajan flunssan uhreja. Emme olleet tänään koulussa ja eilisenkin suunnitelmat jouduttiin perumaan. Olimme silti Aransaarilla perjantaina ja lauantaina, ja se oli mahtava reissu!

Perinteinen irlantilainen talo Spiddalin keskustassa.

Bussi nappasi meidät kyytiin Spiddalin keskustasta ja vei vielä edemmäs lännemmässä sijaitsevaan kylään, josta lautat Aransaarille lähtevät, ja josta näkyy vuoret. Lautalla kesti noin puoli tuntia viedä meidät Kilronaniin, joka on suurimman saaren pääkylä. Harhailimme hetken etsiessämme B&B -majataloa, siitä huolimatta, että kylä on erittäin pieni ja luulisi kaiken sieltä löytyvän helposti. Kun olimme levittäytyneet huoneeseemme, lähdimme metsästämään ruokaa, koska olimme unohtaneet ottaa eväät mukaan. Kello oli kuitenkin jo sen verran, että kylän ainoa ruokakauppa ei ollut enää auki, ja koska sopivasti löysimme muutaman kymmenen metrin päässä majatalosta oikein irlantilaisen pubin kutsuvasti ovet auki, menimme syömään iltapalaa sinne. Niin myöhään ei tehnyt enää mieli mitään suurempaa ateriaa, joten otimme kaakaot ja söimme iltapalaksi erittäin makeaa brownieta suurella määrällä suklaakastiketta ja kermavaahtoa. Paikassa soi perinteinen irlantilainen musiikki ja siellä oli muun muassa eräs perhekunta kolmine sukupolvineen illallistamassa. Tunnelma oli varsin mukava ja kodikas.

Kirkon rauniot Kilronanissa.

Oli jo pimeää kun lähdimme pois, eikä ulkona liikkunut ketään. Siinä vaiheessa huomasi, miten hiljaista Aransaarilla oli. Jos kuunteli tarkasti, kuuli meren äänen kaukaa, ja välillä tuuli humisi. Ei kuitenkaan kuulunut mitään ihmisen tuottamaa meteliä, mikä oli hienoa. Se kokemus jäi mieleen vahvasti: pimeää ja hiljaista joka puolella, muutama oranssi lamppu siellä täällä, ja jos kulki lähemmäs pubin avonaista ovea pystyi kuulla musiikin ja ihmiset vaimeasti.

Seuraavana aamuna olo enteili jo tulevaa flunssaa, mutta kun kerran tänne asti oli tultu ja vain lauantai olisi aikaa tutustua saareen, päätimme selvitä. Aamupalalla tervehdimme muita majatalon vieraita englanniksi, ennen kuin tajusimme kahden tytön puhuvan suomea. Suomalaisia ei pääse näköjään pakoon. Full Irish Breakfastin (joka oli mielettömän hyvää) ja Ibumaxin voimalla vuokrasimme pyörät ja lähdimme kiertämään saarta. Edellisinä päivinä oli satanut, mutta lauantain sää oli mitä mainioin ja aurinkoisin. Ajoimme pitkin maantietä, jonka varrella vuorottelivat talot ja kiviaitojen reunustamat pellot. Vuotavaa nenää piti pysähtyä niistämään turhan usein, mutta siitäkin selvittiin.

Tässä on pyörä.

Hevoskärryjä näkyi.

Suosittelen muuten maalausvälineiden unohtamista merenlahden toiselle puolelle, jos haluaa katsella kateellisena kun kaveri maalaa hienoja maisemia retkellä, joka nimettiin maalausretkeksi. Minun maalausretkeni muuttuikin valokuvaus- ja piikkuruiseen-luonnoslehtiöön-piirtämis-retkeksi.

Lähikuva keltakukkaisesta pensaasta, jota Irlannissa kasvaa joka puolella.

Päämääränä oli Dún Aonghasa, vanhan linnoituksen rauniot jyrkänteen reunalla. Sinne lopulta saavuttuamme saimme tietää, että paikkaan päästäkseen täytyy maksaa pääsymaksu. Opiskelijoilta maksu oli kuitenkin vain kaksi euroa, joten ei ollut mitään ideaa kääntyä siinä vaiheessa takaisin. Kiipesimme kivikkoista rinnettä noin kilometrin ja pääsimme lopulta korkeanpaikankammoisen ihmisen painajaiseen. Mikähän siinä viehättää, kun pitää itsensä aina tunkea niihin paikkoihin, joissa pelottaa eniten? En osaa sanoa, kuinka monen sadan metrin äkkijyrkkä pudotus mereen oli, mutta pitkä se oli. Teki pahaa katsoa alas, ja silti me istahdimme syömään eväitä jyrkänteen viereen. Senni maalasi ja minä piirsin. Ja huolimatta epämukavasta tunteesta, se oli silti kummallisella tavalla hauskaa. En silti mennyt roikottamaan jalkojani reunalla niin kuin jotkut tekivät.

Dún Aonghasa.

Raunioita.

Senni ja metrin päässä oleva pudotus.

Yritän olla putoamatta reunalta.

Kävelimme takaisin alas, ja ostimme jäätelöt siellä olevasta pienestä kylästä. Aloitimme paluumatkan takaisin Kilronaniin, ja siinä vaiheessa taivaalta tuli päivän ensimmäinen sade. Raunioilla oli myös muutama pisara pudonnut taivaalta, mutta sitä ei laskettu. Joka tapauksessa pyöräilimme vesisateessa ja taisimme käydä jollakin rannalla kuvaamassakin, vaikka siitä ei tullutkaan mitään. Tuuli kuivasi myöhemmin vaatteet. Erittäin terveellinen idea pyöräillä flunssaisena vesisateessa. Mutta asenne ratkaisee paljon! Oli oikein hauskaa kastua Inishmorella.

Kenen herran kartano on seissyt joskus tässä?

Ravun jäännökset.

Kilronaniin saapuessamme meillä oli vielä noin puolitoista tuntia aikaa ennen lautan lähtöä, joten teimme lyhyen lenkin kylän sille puolelle, jota emme olleet vielä tarkastaneet. Se retki kannatti, sillä löysimme heinäiseltä kukkulalta meren ääreltä vanhan kelttiläisen hautausmaan, joka oli uskomattoman kuvauksellinen paikka.

Hautapaasia.

Olin ajatellut ostaa Kilronanista itselleni kuuluisan Aransaarten villapaidan, mutta huomasin, että hinnat saarella ovat kalliimmat kuin Galwayssa. Tällä viikolla jonakin päivänä suuntaan siis johonkin Galwayn keskustan monista villapaitaliikkeistä.

Toivottavasti edistymme projektin kanssa tällä viikolla. Jotenkin tuntuu, että meille on annettu ihan liian vapaat kädet, ja ainakin minä olen vähän tyhjän päällä tässä projektissa. "Sitokaa kirja!" Miten sen teet kun ei ole minkäänlaista kokemusta?

Näyttelyyn osallistuminen on myös epävarmaa. Sain sellaisen käsityksen, että voimme osallistua näyttelyyn omilla töillämme, jos ne ovat tarpeeksi kiinnostavia, ja jos näyttelyssä on tilaa.